Suomen jääkiekkohistoriaa
Jääkiekkopelin juuret ulottuvat vuosisatojen taakse erilaisiin maila- ja pallopeleihin, joita Länsi-Euroopan maissa pelattiin sekä maalla että jäällä. Englannissa kehittyi 1800-luvun mittaan peli nimeltä hockey ja siitä edelleen jääversio hockey on ice, jota kutsuttiin myös nimellä bandy. Brittiläiseen imperiumiin kuuluneessa Kanadassa kehitys kulki omaan suuntaansa. Peliä ryhdyttiin harrastamaan pienemmillä joukkueilla kapeammalla kentällä, joka sai laidat ympärilleen. Pelivälineeksi tuli pallon sijasta kumikiekko. Kanadalaisen jääkiekon ensimmäiset yhteiset säännöt, Montreal Rules, laadittiin 1877. Innostus uuteen peliin levisi nopeasti, ja vuosisadan loppuun mennessä jääkiekosta puhuttiin jo kanadalaisten kansallisurheiluna.

Samaan aikaan Britanniassa bandy sai myös omat vakiintuneet sääntönsä. Peli levisi Manner-Eurooppaan ja sai 1890-luvulla jalansijaa Ruotsissa ja Venäjällä. Pelistä käytettiin rinnakkain nimiä bandy ja hockey. Talvella 1899 Suomen Urheilulehti kirjoitti Helsingin edustalla jäällä pelattavasta ”hockipelistä”, jossa osanottajat koettavat ”varstantapaisilla sauvoilla, vihollisen vastustaessa, lyödä pyöreätä, jäätä myöten liikkuvaa kiekkoa vastapuolen portin läpi.” Uutista on pidetty varhaisimpana tietona jääkiekon tulosta Suomeen, mutta kyseessä lienee ollut bandy, jota Ruotsissakin tavattiin aina vuoteen 1904 saakka pelata pallon ohella puisella kiekolla.

Kanadalainen jääkiekko rantautui ennen pitkää myös Eurooppaan. 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jahdattiin kiekkoa jo Englannissa, Ranskassa, Saksassa, Sveitsissä ja Böömissä (nyk. Tšekki). Vuonna 1908 perustettiin Kansainvälinen jääkiekkoliitto LIHG (Ligue Internationale de Hockey sur Glace), ja ensimmäinen Euroopan mestaruusturnaus pelattiin 1910 voittajana Iso-Britannia. Ruotsalaisetkin oppivat uuden pelin salat nopeasti: bandypelaajista koottu joukkue sijoittui neljänneksi jääkiekkohistorian ensimmäisessä olympiaturnauksessa Antwerpenissa 1920. Ensimmäisen olympiamitalinsa, hopeisen, Ruotsin jääkiekkoilijat voittivat jo 1928.

Suomalaiset vierastivat pitkään kanadalaista peliä ja pitivät parempana tuttua ”eurooppalaista jäähokkeyta”, jota 1920-luvulla ryhdyttiin kutsumaan jääpalloksi. Itse asiassa Suomi oli yksi viimeisistä Euroopan talviurheilumaista, jossa ryhdyttiin pelaamaan jääkiekkoa.
Käyntiin kahdessa liitossa

Suomalaisia jääkenttiä leimasi 1900-luvun alkupuoliskolla jääpalloilijoiden ja luistelijoiden kilpailu elintilasta. Suomen Luistinliiton puheenjohtaja Yrjö Salminen ja varapuheenjohtaja, pariluistelun olympiavoittaja Walter Jakobsson ryhtyivätkin 1920-luvulla ajamaan jääkiekon tuomista maahan: pienen kaukalon sisälle ahtautuvat kiekkoilijat jättäisivät näet jäätilaa myös pika- ja taitoluistelijoille. Kertoman mukaan Salminen heitti talvella 1926 nipun ulkomailta hankkimiaan jääkiekkomailoja seuransa Tampereen Pyrinnön junioreille sanoen: ”Pelakkaa pojat!”.
Tampereen Palloilijat ja Viipurin Reipas Pyhäjärven jäällä 1928.
Pojat innostuivatkin pelaamaan siinä määrin, että Luistinliitto otti jääkiekon viralliseksi kilpailulajikseen 1927. Jääpalloa hallinnoinut Suomen Palloliitto päätti kuitenkin tehdä samoin, ja seuraavan talven ajan liitot väänsivät kättä uuden lajin isännyydestä. Suomen Luistinliitto julkaisi jääkiekon suomenkieliset säännöt ja hankkiutui Kansainvälisen jääkiekkoliiton jäseneksi. Suomen Palloliitto puolestaan järjesti 1928 ensimmäisen Suomen mestaruuskilpailun, jonka loppuottelussa Viipurin Reipas voitti helsinkiläisen KIF:n 5-1.

Kilpailutilanne sai Palloliiton järjestämään hätäisesti myös maaottelun. Jääpalloilijoista koottu suomalaismiehistö treenasi tukholmalaisen Abbe Janssonin johdolla runsaan viikon, minkä jälkeen se hävisi Ruotsille Helsingin Pallokentällä 29.1.1928 pelatussa ottelussa 8–1. Vaikka Ruotsia edusti B-maajoukkue ja isännät olivat aivan aloittelijoita, on tapahtuma jäänyt tilastoihin Suomen jääkiekkohistorian ensimmäisenä virallisena maaotteluna.

Jo seuraavana talvena Luistinliitto ja Palloliitto hautasivat sotakirveen. Tammikuun 20. päivänä 1929 liitot pitivät yhteisen kokouksen, jossa päätettiin itsenäisen ”Jäähockey-Liiton” perustamisesta. Jo samana keväänä liiton nimi muutettiin Suomen Jääkiekkoliitoksi.

Suomen maajoukkue vaihtopenkillä Baselin MM-kisoissa 1939.

Pitkä taival ylöspäin

Kesti vielä 20 vuotta ennen kuin jääkiekko pystyi haastamaan jääpallon Suomen suosituimpana talvikauden joukkuelajina. Ennen sotia laji ehti juurtua vain Helsinkiin, Tampereelle ja Turkuun; 1940-luvulla mukaan tuli Hämeenlinna. Suomi pelasi ensimmäisen maaottelunsa Ruotsia vastaan Helsingissä 1928, tuloksena oli 1-8 tappio. Ensimmäinen maaotteluvoittonsa Suomi otti 1937 kun Viro kaatui numeroin 2-1. Vuonna 1939 uskaltauduttiin ensi kerran MM-turnaukseen. Sveitsin Baselista tuliaisina oli vielä pelkkiä tappioita ja 13:s sija.

Tilanne alkoi muuttua 1950-luvulle tultaessa. Jääkiekon suosio kasvoi niin joukkuemäärissä, katsojaluvuissa kuin lehtien palstatilassakin mitattuna. Ilveksen Aarne Honkavaara, maajoukkueen urhea maalivahti Unto Wiitala ja Hämeenlinnan Tarmon Ka-Ku-Ti -ketju tulivat tutuiksi nimiksi koko urheilua seuraavalle yleisölle. Olympiakisoihin Suomen leijonapaitainen joukkue osallistui ensi kerran Oslossa 1952. Kansainvälisessä arvoasteikossa Suomi kipusi jo kuudennen sijan tietämille, mutta siitä ylöspäin oli vielä pitkä matka.
Suomi oli pitkään saanut antaa tasoitusta kilpailijamaille olosuhteissa. Ero alkoi kaventua vasta, kun maan ensimmäinen tekojäärata valmistui Tampereelle 1956. Kotimainen kilpailu jääpalloa vastaan kallistui 1960-luvulla lopullisesti jääkiekon eduksi. Lopullista voittoa merkitsi siirtyminen sisätiloihin: Suomen ensimmäinen jäähalli valmistui Tampereelle 1965 ja sai saman tien isännöidä ensimmäistä Suomessa järjestettyä jääkiekon MM-turnausta.

Leijonamaajoukkuekin alkoi 1960-luvulla kiusata suurempiaan, ainakin yksittäisissä otteluissa. Yhdysvallat yllätettiin arvoturnauksessa ensi kerran 1963, Ruotsilta otettiin piste 1965, Tšekkoslovakia kukistui 1967, ja Kanada kaadettiin olympiakisoissa 1968. Mahdoton vastus oli enää Neuvostoliitto, mutta sekin lyötiin omassa Izvestija-turnauksessaan 1971.

Koulukadun kenttä avattiin 1945 ja paikalle valmistui Suomen ensimmäinen tekojäärata 1956.
Matti Keinonen, Gustav Bubnik ja Urpo Ylönen riemuitsevat Wienin MM-kisoissa 1967 Suomen kaadettua Tshekkoslovakia maalein 3-1.
Koko kansan suosikkilajiksi

Jääkiekon läpimurto Suomen suosituimmaksi joukkueurheilu-
lajiksi liittyi 1960- ja 1970-lukujen vaihteen sosiaaliseen murrokseen. Kasvavien kaupunkilähiöiden nuoriso löysi tiensä kiekkokaukaloon, ei niinkään jalkapallokentälle kuten useimmissa muissa maissa. Huipputasolla jääkiekosta tuli liiketoimintaa ja parhaista pelaajista käytännössä ammattilaisia. ”Vellu” Ketolasta, ”Mölli” Keinosesta ja muista tähtipelaajista alettiin kirjoittaa muuallakin kuin urheilusivuilla. Televisio- ja mainossopimukset toivat lajiin lisää rahaa, jonka uusjaon nimissä SM-sarja muutettiin seurojen hallinnoimaksi SM-liigaksi 1975. Samalla otettiin käyttöön pohjoisamerikkalaismalliset pudotuspelit. Jääkiekon esimerkkiä seurasi myöhemmin moni muukin palloilulaji.

Suomalaisesta jääkiekkotaidosta alkoi samaan aikaan tulla menestyksekäs vientiartikkeli. Keski-Euroopan kaukaloissa nähtiin suomalaispelaajia jo 1960-luvun loppuvuosina. WHA-liigaan 1974 siirtyneet Veli-Pekka Ketola ja Heikki Riihiranta olivat ensimmäiset suomalaiskiekkoilijat Pohjois-Amerikan ammattijäillä, ja Matti Hagmanista tuli 1976 ensimmäinen suomalaispelaaja NHL:ssä. 1980-luvulla Jari Kurri kuului jo liigan suurimpiin tähtiin Wayne Gretzkyn ketjukumppanina.
Suomen leijonamaajoukkuekin alkoi 1970-luvulla metsästää vakavissaan mitaleita. Toisin kuin muissa palloilulajeissa, jääkiekossa järjestetään arvokilpailuja vuosittain. Leijonien mitalijahdista tuli jokakeväinen näytelmä, joka päättyi aina huonosti mutta hyvän jatkokertomuksen tavoin vain lisäsi yleisön kiinnostusta lajia kohtaan. Pitkä odotus palkittiin lopulta Calgaryssa 1988, kun Suomi voitti olympiamitalin ja kirkasti sen värin vielä hopeiseksi lyömällä päätösottelussa jo kultamitalinsa varmistaneen Neuvostoliiton.

Suurten joukkoon
Calgaryssa 1988 Suomella oli syytä juhlaan! Kuva: Hannu Lindroos.
Jääkiekkomaailma mullistui 1990-luvun alkuvuosina. Neuvostoliiton ja Tšekkoslovakian tilalle tulivat Venäjä ja Tšekki, jotka Ruotsin ja Suomen tavoin lähettivät parhaat pelaajansa Pohjois-Amerikan rahajäille. Euroopan kiekkohierarkian huipulla oli tämän jälkeen neljä tasavahvaa maata, joista yksi oli Suomi. Leijonien kultamitali oli näissä oloissa enää ajan kysymys, ja se toteutui vuonna 1995 upeimmalla kuviteltavissa olevalla tavalla: vierasvoitolla MM-finaalissa rakkaasta vihollisesta Ruotsista. Maailmanmestareita vastaanottikin Helsingin kaduilla lähes sadantuhannen hengen juhliva yleisö.
Naisten maajoukkue saavutti olympia-
pronssia Naganossa 1998. Kuva: Hannu Lindroos.
MM- ja olympiamitaleista on sittemmin tullut lähes arki-
päivää, vaikka seuraavaa kultaa saatiinkin odottaa 16 vuotta. Suomalaiskiekkoilijat esiintyvät edukseen maailman parhaissa liigoissa, joiden joukkoon voidaan laskea myös oma SM-liigamme. Myös naisten jääkiekossa Suomi oli edelläkävijä. Suomi oli kolmas maa maailmassa ja ensimmäinen Euroopassa, jossa naiset ryhtyivät tosissaan pelaamaan jääkiekkoa 1980-luvulla. Tätä rankingsijoitusta Suomi on puolustanut varsin hyvällä menestyksellä. Jääkiekko on ainoa joukkueurheilulaji, jossa Suomi taistelee säännöllisesti mitaleista olympia- ja MM-tasolla. Se on myös ainoa joukkuelaji, jossa suomalainen valmennusjärjestelmä tarjoaa nuorille urheilijoille väylän nousta maailman huipulle asti.

Kotimaan urheilukartalla jääkiekko on selkeästi suosituin laji niin otteluiden katsojamäärillä ja televisionäkyvyydellä kuin sponsorituellakin mitattuna. Vastaavanlaista valta-asemaa ei jääkiekolla ole missään muussa Euroopan maassa, ja maailmankin mittakaavassa samaan yltää vain Kanada. Tästä syystä Suomen kaltaisesta pienestä maasta on tullut jääkiekon suurvalta.